Tulee ihmisella raja vastaan...

Kun kierreltiin etelärannikkoa, Christchurchissa järähti. Me oltiin 500km päässä eikä siis tunnettu koko maanjäristystä, mutta alkoi suomipojalla ja -tytöllä silti puntissa tutista. Uusi Seelanti, joka sijaitsee sopivasti kahden mannerlaatan törmäyskohdassa, alkoi tuntua turvattomalta paikalta. Leirielämäkin alkoi maistua puulta (eleleppä itse pari kuukautta auton takakontissa ja tule sitten kertomaan, etta retkeily on kivaa), joten varattiin lennot Cookin saarille.

Koti-ikäväkin täällä on jo ehtinyt tulla. Etelästä ajettiin aika vauhdilla kohti pohjoista, jotta ehdittäisiin pohjoissaarelle Aucklandiin ajoissa Cookin lennolle. Hienot maisemat vilisivät silmissä, mutta alkoi retkeilijöillä jo matkaväsymys painaa ja mielessä siintivät vain kookospalmut ja aurinkorannat. Pysähdyttiin kuitenkin pariksi yöksi Wanakaan, missä käytettiin autoa taas vaihteeksi korjaamolla (tällä kertaa reikä pakoputkessa). Kaiken tämän lisäksi mieltä painoi rakkaan Toyotan myynti. Auto pitäisi saada kaupaksi ennen maasta lähtöä ja Christchurchin maanjäristys oli karkottanut suurimmat reppureissaajalaumat, joten autojen suhteen tarjontaa oli enemmän kuin kysyntää. Stressikäyrä oli jyrkässä nousussa molemmilla, kun tajuttiin, että auto pitäisi ajaa Aucklandiin asti ja yrittää myydä siellä CHR:n sijaan.

Ruokalistalla jälleen puuro, tällä kertaa kaatosateessa keitettynä oven raosta iltahämärissä. Oikeasti ei edes hymyilyttäny.

Länsirannikolla tuli vetta saavista kaatamalla, mutta siellä vuotuinen sademäärä onkin viisi metriä. Maisemat olivat aivan toista kuin alavalla ja kuivalla itärannikolla: tie kiemurteli vuorien rinteillä, joita peitti tiheä sademetsä ja kaikki tietä lukuunottamatta oli kasvillisuuden peitossa. Puun runkoja ei nähnyt, sillä niitä peittivät sammalet ja köynnöskasvit. Puiden juurilla kasvoi saniaisia vieri vieressä ja niiden välissä solisi pieniä puroja ja putouksia.

Länsirannikon maisemia

Länsirannikolla sijaitsee Hokitikan käsityöläiskaupunki, joka on tunnettu jaden eli pounamun eli greenstonen kaivertajistaan. Greenstonea löytyy Uuden Seelannin luonnosta jokien varsilta ja pohjista, ja lain mukaan kuka tahansa, joka kyseistä kiveä löytää, saa sitä mukanaan viedä niin paljon kuin jaksaa kantaa. Isommat löydöt kuuluu maoreille eli Uuden Seelannin alkuperäiskansalle. Ongelma vain on se, että kiveä on vaikea tunnistaa halkaisematta sitä. Päälle päin se näyttää vihertävän vaalealta, lähes valkoiselta. Halkaistuna ja kiillotettuna kivi on kauniin vihreää ja laadukkaista, käsityönä valmistetuista greenstonekoruista saa pulittaa herkästi reilu NZ$700. Mehän siis jadekiven kuvat silmissämme kiiluen kerättiin kiviä jokien pohjista pitkin saarta ja kuskattiin ne Hokitikaan kaivertajalle arvioitavaksi. Tämä vilkaisi kiviä, sylkäisi yhteen niistä ja toista hieroi otsaansa ja totesi, että arvotonta rojua. Arviointimenetelmiä voi ehkä pitää hieman kyseenalaisina, mutta lopulta kivet päätyivät huoltoaseman roskikseen. Ei tullut meistä arvokivien omistajia.

Hokitika

Fat Pipiltä sai kaupungin fatsoimmat pizzat

Lauttamatka Pictonista pohjoissaarelle maan pääkaupunkiin Wellingtoniin kesti vain vaivaiset pari tuntia, mutta oli sitäkin tuskaisempi. Merenkäynti oli melkoista, tuuli puhalsi melkein myrskylukemissa ja ainoa tapa välttyä oksentamiselta oli hengailla kannella ja pitää katse horisontissa. Pystyssä pysyminen oli vähintäänkin haasteellista ja muutamaan otteeseen aallot ylsivät kannelle asti kastellen vaatteet. Maken ottamassa videopätkässä allekirjoittanut seistä horottaa kannella pahoinvoivan näköisenä ja ainoa mielipide, jonka tästä matkalaisesta saa irti fiiliksiä kysyttäessä on "Ihan perseestä.".

Lauttamatka oli hirveä, mutta maisemat hienoja.

Best of Make

You can't but love this guy :)

Pokeria takakontissa ja pastaa a la taivasalla

Oretin jalkeen kalastus jai hetkeksi ja keskityttiin maisemien katseluun. Ajeltiin Te Anauhun, joka on pieni kaupunki samannimisen jarven rannalla Fiordlandissa. Majoitusvaihtoehtoina oli joko leirintaalueen ylihinnoiteltu, pieni aaltopeltitono tai lahes samanhintainen herttainen B&B. Valittiin jalkimmainen. Siella nukuttiin ruusukuvioisissa lakanoissa ja omistajapariskunta kokkaili aamulla meille munakkaat.

Ruusuiset unet

Otettiin irtiotto leirielamasta  ja kaytiin myos ravintolassa nauttimassa illallinen pitkan kaavan mukaan. Oli niiiin hyvaa...

Te Anausta kaannettiin keula kohti sateista Milford Soundia. Vetta tuli kaatamalla pari paivaa, mutta maisemat oli siita huolimatta ja ehka juuri sen takia upeat. Vesiputouksia mahtui melkein joka kilometrille, metsissa leijui usva ja vuoristojarvista nousi hoyry. Matka Milford Soundiin oli makinen jaToyota savutti jo mennessa. Palatessa piti kiiveta aikamoinen rinne, joka sisalsi 1,2km pitkan hitaan nousun tunnelissa. Maen paalla autoraukka keitti nesteet yli ja jouduttiin sita siina hetki jaahdyttelemaan. Itse Milford oli kuitenkin hieno, joskin kuuluisa maisema olisi nakynyt  viela paremmin aurinkoisella kelilla.

Arvaa ketka?

The Maisema

Milford Soundista  ei paase teita pitkin pohjoiseen, joten lahdettiin luonnollisesti kohti etelarannikkoa. Jaatiin pariksi paivaksi herttaiseen Rivertonin merenrantakaupunkiin, mista loydettiin pienen patikoinnin jalkeen hieno hiekkaranta. Keli ei ollut tarpeeksi lammin auringonpalvomiseen, mutta hietikolta loytyi simpukoita ym. aarteita.

Riverton

Aarteita rannalla.

Pikku pingviinirukka oli kuollut ja meri oli sen rannalle huuhtonut.

Se ei ole palmu vaan saniainen. Todella isoiksi kasvavat taalla.

Rivertonissa oli perseva lehma. Shake that ass!

Rivertonista matka jatkui Invercargiliin, joka on todella ruma kaupunki. Oikeasti. Matalia rakennuksia laajalla alueella, kaikki toistaan rapistuneempia betonilajia. Vaikka kaupunki ei kauneudella  hurmaa, niin tarjolla oli kuitenkin muuta sielunruokaa: kaytiin katsomassa puistossa paikallisen teatteriryhman esittamana Hamlet, joka oli tervetullutta vaihtelua meidan  normaaliin iltarutiiniin eli pokerin pelaamiseen auton takakontissa. Lisaa vaihtelua saatiin samana iltana, kun etsittiin sakkipimeassa nukkumapaikkaa keskella ei mitaan. Yritettiin kaantaan autoa ympari kapealla hiekkatiella ja sehan tietysti jai jumiin. Eihan siina muu auttanut kuin meikalaisen lahtea otsalamppu paassa tyontamaan. Siella sitten seisoin nivusia myoten ojassa  keskiyolla ja tyonsin Toyotaa voimieni takaa samalla kun Make karjuu ohjaamosta "Tyonna NYT NYT NYT!!". Ja lahtihan se sielta kuin purkka tukasta!

"Siis mitka ne oli ne mun vuorosanat... 'To see bee...' eiku..."

Etelarannikolla kierrettiin nahtavyyksia pari paivaa ihan apinan raivolla. Nahtiin isoja hylkeita paistattelemassa paivaa hiekkarannalla (tai sitten ne oli jotain jenkkituristeja...), vanhoja majakoita, etelasaaren etelaisin karki (seuraava pysakki Etelanapa), vesiputouksia keskella sademetsaa ja luolia, joihin paasee vain laskuvedella.

Jenkkituristi oli kaivautunut hiekkaan.

Ufo yritti tulla maanraosta.

Waipapa Point

Waipapa Pointin majakka

Miten niin muka taalla tuulee?

Cathedral Caves

Cathedral Caves

McLean Falls

Kreisibailausta paratiisin porteilla ja kuinka hukata joki 60 minuutissa

Uudessa Seelannissa elama jatkuu pummaillen. Autolla on kynnetty kuoppaiset metsatiet, jos niita teiksi voi kutsua, joen varret ja muutama sata kilometria vuoristoista maantieta. Ihmeellista, mihin vuoden 1993 Toyota viela pystyy! Valilla autorukka on protestoinut lukitsemalla ovet itsestaan, laskemalla nesteet pihalle tai jumittumalla ylamakiin, mut lopulta on aina perille paasty. Ahuririlla oli eras kylma ja tuulinen yo, jolloin lampotila keikkui varmaan nollan tuntumassa. Juuri silloin auto paatti lukita sivuoven itsestaan keskella yota ja me seistaan ulkona pelkat kalsarit jalassa, auton avain tietysti sisalla autossa. Sydan jatti jo yhden lyonnin valista ennen kuin huomattiin, etta etuovi oli onneksi auki.

Jarkyttavan "melkein palelluttiin joen penkalle keskella yota" -kokemuksen jalkeen hemmoteltiin itseamme Omaramassa kevyella kolmen ja puolen tunnin saunomisella. Siella oli joku ihana ihminen rakentanut lammen rantaan saunan ja kuumavesipaljun. Viikko ilman suihkua ja puoli vuotta ilman saunaa, niin kylla maistui hyvalle!

Suomalainen paljussa

Paljusta jatkettiin matkaa Queenstowniin, joka on varsinainen bailauskaupunki. Se on pieni ja vakituisia asukkaita on n. 10 000, mutta baareja, kuppiloita ja ravintoloita on enemman kuin jaksaa laskea. Nain kesa-aikaan paikka on taynna turisteja ja terassit tupaten taynna. Otettiin siis huone muutamaksi yoksi, vedettiin ykkoset paalle ja lahdettiin nayttamaan miten meillapain bailataan. Alku oli kuitenkin vahan heikko, silla en paassyt ensimmaiseen baariin sisalle, koska olin "nauttinut liikaa". Siina vaiheessa olin juonut vain pari lasillista siideria, joten olin lahes selvan vaarti. Poke kuitenkin kaski menna huilaamaan ja syomaan jotain ja tulla puolen tunnin paasta takaisin. Ei ole meikalaista kylla koskaan heitetty mistaan ulos vain siksi, etta olen ollut ihan oma, selva itseni. Lahdettiin siita sitten "huilaamaan" eli toiseen baariin nauttimaan gin tonicit, bisset ja tequilat, joiden jalkeen palattiin tahan ensimmaiseen paikkaan. Talla kertaa sisaanpaasyn kanssa ei ollut mitaan ongelmia.

Party party...

Hunttijuuti-Tervonen ja paan kokoinen Big Al

Kreisibailauksen jalkeen kaannettiin Toyotan keula kohti Routeburnia, jossa oli tarkoitus jalleen kalastella. Suurin osa joista ja jarvista oli kuitenkin tulvassa ja mahdottomia kalastaa, joten jaatiin seudulle muutamaksi paivaksi odottelemaan vesien kirkastumista. Tehtiin paivan patikointiretki vuoristomaisemissa ja kaytiin Paratiisissa. Ovat nimenneet Routeburnin alueelta eraan paikan Paradiseksi. Sita mainostetaan luonnontilaisena ja koskemattomana rauhan tyyssijana, jossa ikiaikainen metsa vain kukoistaa ja harvinaiset linnut laulelee. Alueella kuvattiin erinnaisia kohtauksia Taru Sormusten Herra -leffaan (mm. Eisengard) ja sen jalkeen siella on uteliaita vierailijoita riittanyt. Ajeltiin sinne itsekin ja heti paratiisin porttien sisapuolella vastaan tulee n. sadan hengen kuvausryhma, joka on kuvaamassa uutta mainosta Audille. Sen lisaksi vastaan ajelee punaposkisia turisteja vuokra-autoillaan joka toinen minuutti. Some paradise... Mutta maisemat oli silti kauniit ja metsassa, joka tosiaan oli aika vanhaa, tutustuttiin uteliaisiin, ihaniin pikkulintuihin.

Paratiisin lintu

Ja tassa taman retken aivot...

Routeburnilta

Routeburnilta

Mina & Tane

Paivan kalaretken jalkeen herkkutoastit ja sumpit.

Routeburnin seutu osoittautui aika mahdottomaksi kalastaa, silla tulva ei ottanut laskeakseen. Jatkettiin matkaa kohti Oreti Riveria, joka kalastuksellisesti oli parempi. Allekirjoittanut ei saanut jallitettua yhtaan kalaa, vaan keskityin auringossa loikoiluun ja laatukirjallisuuteen, mutta Make sai useamman ihan hyvan kokoisen taimenen. Keskella vuorilaaksoa virtasi pienempia puroja, jotka yhdistyivat Oretiin. Yhdessa niista oli syvempi kohta, joka naytti ihan luonnon omalta poreammeelta. Oltiin juuri kavelty keskipaivan helteessa reilu tunti kahluukengat jalassa ja hiki virtasi molemmilla pitkin selkarankaa. Ei siina sitten muuta kuin kaikki vaatteet pois ja hyppy "poreammeeseen".



Hunttijuuti altaassa

"Siis ma vannon, et se joki oli tassa viela viime vuonna..."

Viikon luontokuva

Perusmaisema: aina lehmia tai lampaita

Road trippia, kalastusta ja henkisia romahduksia

Uuden Seelannin maaperalle laskeuduttiin tammikuun alussa. Ensimmainen viikko vietettiin Christchurchissa Maken tuttujen Rickin & Lynnin luona, jotka ovat jenkeiksi hemmetin mukavaa porukkaa. Saman katon alla majoittui myos parisenkymmenta muuta matkalaista, osa perhokalastajia ja osa tyyppeja, jotka olivat matkalla Etelanavalta kotiin. Suurinosa oli amerikkalaisia ja kaikki varsin kivoja. Ihmeellisen positiivista porukkaa. Viikon ajan kaikki oli "Awwwwesome!", "Oh, I looove it!" ja "That's great!". Positiivisuus tarttui ja huomasin "rakastavani" kaikkea maapahkinavoista sandaaleihin ja Dolly Partoniin. Virkistavaa.

Kun viimein saatiin hankittua auto ja laitettua se matkakuntoon, lahdettiin tien paalle. Tarkoitus on viettaa seuraavat pari kuukautta kierrellen Uutta Seelantia meidan vm.'93 Toyota Liteacella (kuva nahtavissa Maken blogissa), katsella maisemia ja kalastaa. Autossa on sanky ja sailytystilaa, joten hotellimajoitusta ei ole hetkeen tiedossa. Pummin elamaa.

Make on ehka ainut (kala)mies koko etelasaarella, joka kayttaa silmanymparysvoidetta telttaolosuhteissa.

Ensimmainen pysahdys oli Lake Opuhalla. Pummin elama maistui siella neljan yon ajan, vaikka saa oli valilla huonoa ja kalastus melkein toivotonta tuulen ja sateen takia. Make onnistui kuitenkin kiskomaan kuiville pari taimenta ja saatiin illalliseksi voissa paistetut taimenfileet. Herkkua.

Huilitauko Lake Opuhalla

...ja taas lampaita...

Opuhalta ajeltiin Lake Benmorelle, jossa keli suosi ja maisemat oli rannalla huikeat, kunhan ensin sai raivattua sinne tiensa lapi risukon ja rapakon. Vesi oli turkoosia, puut kirkkaan vihreita ja vuoret lumihuippuisia. Kalastaa tarkeni hihattomassa topissa ja sain jopa tartutettua yhden "tanen", mutta karkasi peijakas ennen kuin ehdin taistella sen rannalle. Leiripaikka oli kuitenkin ikava kuralammikko, joten ei viihdytty siella kuin yksi yo.

Tekapo River laskee Lake Benmoreen

Lake Benmorella (strike a pose)

Benmorelta ajettiin Lake Tekapolle, jossa ei kalastettu laisinkaan (!). Syotiin leiriruuan sijaan roskaruokaa ja yolla katseltiin tahtia Mount Johnilla kilometrin korkeudessa. Ovat rakentaneet sinne ihan kunnon observatorion. Nahtiin mm. Jupiter, galakseja ja tahtisumuja. Avaruus on kylla jotain aivan kasittamatonta. Meidan galaksissa on kuulemma enemman tahtia kuin maapallolla hiekanjyvia, ja avaruudessa galakseja enemman kuin hiekanjyvia. Ne tahdet, jotka meidan planeetalta nakee, kattaa vain 1% koko galaksin tahdista. Etta siina vahan mittasuhteita... Yhtakkia omat ongelmat ei tunnukaan enaa kovin suurilta.

Terveellinen pikku valipala Lake Tekapolla

Taa huonosti kayttaytyva tyyppi on joka paikassa...

Mount Johnin observatoriot

Lake Pukaki

Auringonnousu leiripaikalla

Mary Burnilla kalastettaessa tormattiin kummallisiin kekoihin maassa. Ne nayttivat vahan kuin litistetyilta, suomalaisilta mehilaispesilta ja ajattelin, etta ne on jonkin omituisen, paikallisen mehilaislajin pesia. Kysyin Makelta, etta "Onko nama jotain maamehilaisen pesia?". Make tuijottaa meikalaista hetken ihan hiljaa epauskoisena ja ilmoittaa, etta "Ne on lehman p*skakasoja.". Jaaha. (Etta terveisia vaan Jussille. Tama menee samaan sarjaan kuin se Volkkarin merkki.)

"Mehilaispesa"

Kun autossa yopymista ja kalastusta oli takana reilun viikon paivat, alkoi tilat tuntua vahan ahtaalta. Kelit olivat olleet taas sellaiset, etta meikalaisen kalastuksesta ei tullut mitaan, joten istuin pellolla lehman lannan ja lampaan paakallojen keskella Maken kalastaessa. Myos aamupuuron keitto tiukassa pohjoistuulessa trangialla, astioiden tiskaaminen matalassa jarvivedessa ja nukkuminen auton takakontissa alkoi tuntua paiva paivalta huonommalta ja huonommalta idealta. Loppujen lopuksi tuli henkinen romahdus, itku ja vasymys. Katsottiin parhaaksi etsia sisatiloja, joissa kerata voimia ja majoituttiin Mount Cookille hotelliin. Pari yota lampimassa hotellihuoneessa, muutama vaahtokylpy ja nukkuminen oikeassa sangyssa kohottivat mielialaa taas kummasti.

Henkinen romahdus

Kallo

Wooot??