Tulee ihmisella raja vastaan...

Kun kierreltiin etelärannikkoa, Christchurchissa järähti. Me oltiin 500km päässä eikä siis tunnettu koko maanjäristystä, mutta alkoi suomipojalla ja -tytöllä silti puntissa tutista. Uusi Seelanti, joka sijaitsee sopivasti kahden mannerlaatan törmäyskohdassa, alkoi tuntua turvattomalta paikalta. Leirielämäkin alkoi maistua puulta (eleleppä itse pari kuukautta auton takakontissa ja tule sitten kertomaan, etta retkeily on kivaa), joten varattiin lennot Cookin saarille.

Koti-ikäväkin täällä on jo ehtinyt tulla. Etelästä ajettiin aika vauhdilla kohti pohjoista, jotta ehdittäisiin pohjoissaarelle Aucklandiin ajoissa Cookin lennolle. Hienot maisemat vilisivät silmissä, mutta alkoi retkeilijöillä jo matkaväsymys painaa ja mielessä siintivät vain kookospalmut ja aurinkorannat. Pysähdyttiin kuitenkin pariksi yöksi Wanakaan, missä käytettiin autoa taas vaihteeksi korjaamolla (tällä kertaa reikä pakoputkessa). Kaiken tämän lisäksi mieltä painoi rakkaan Toyotan myynti. Auto pitäisi saada kaupaksi ennen maasta lähtöä ja Christchurchin maanjäristys oli karkottanut suurimmat reppureissaajalaumat, joten autojen suhteen tarjontaa oli enemmän kuin kysyntää. Stressikäyrä oli jyrkässä nousussa molemmilla, kun tajuttiin, että auto pitäisi ajaa Aucklandiin asti ja yrittää myydä siellä CHR:n sijaan.

Ruokalistalla jälleen puuro, tällä kertaa kaatosateessa keitettynä oven raosta iltahämärissä. Oikeasti ei edes hymyilyttäny.

Länsirannikolla tuli vetta saavista kaatamalla, mutta siellä vuotuinen sademäärä onkin viisi metriä. Maisemat olivat aivan toista kuin alavalla ja kuivalla itärannikolla: tie kiemurteli vuorien rinteillä, joita peitti tiheä sademetsä ja kaikki tietä lukuunottamatta oli kasvillisuuden peitossa. Puun runkoja ei nähnyt, sillä niitä peittivät sammalet ja köynnöskasvit. Puiden juurilla kasvoi saniaisia vieri vieressä ja niiden välissä solisi pieniä puroja ja putouksia.

Länsirannikon maisemia

Länsirannikolla sijaitsee Hokitikan käsityöläiskaupunki, joka on tunnettu jaden eli pounamun eli greenstonen kaivertajistaan. Greenstonea löytyy Uuden Seelannin luonnosta jokien varsilta ja pohjista, ja lain mukaan kuka tahansa, joka kyseistä kiveä löytää, saa sitä mukanaan viedä niin paljon kuin jaksaa kantaa. Isommat löydöt kuuluu maoreille eli Uuden Seelannin alkuperäiskansalle. Ongelma vain on se, että kiveä on vaikea tunnistaa halkaisematta sitä. Päälle päin se näyttää vihertävän vaalealta, lähes valkoiselta. Halkaistuna ja kiillotettuna kivi on kauniin vihreää ja laadukkaista, käsityönä valmistetuista greenstonekoruista saa pulittaa herkästi reilu NZ$700. Mehän siis jadekiven kuvat silmissämme kiiluen kerättiin kiviä jokien pohjista pitkin saarta ja kuskattiin ne Hokitikaan kaivertajalle arvioitavaksi. Tämä vilkaisi kiviä, sylkäisi yhteen niistä ja toista hieroi otsaansa ja totesi, että arvotonta rojua. Arviointimenetelmiä voi ehkä pitää hieman kyseenalaisina, mutta lopulta kivet päätyivät huoltoaseman roskikseen. Ei tullut meistä arvokivien omistajia.

Hokitika

Fat Pipiltä sai kaupungin fatsoimmat pizzat

Lauttamatka Pictonista pohjoissaarelle maan pääkaupunkiin Wellingtoniin kesti vain vaivaiset pari tuntia, mutta oli sitäkin tuskaisempi. Merenkäynti oli melkoista, tuuli puhalsi melkein myrskylukemissa ja ainoa tapa välttyä oksentamiselta oli hengailla kannella ja pitää katse horisontissa. Pystyssä pysyminen oli vähintäänkin haasteellista ja muutamaan otteeseen aallot ylsivät kannelle asti kastellen vaatteet. Maken ottamassa videopätkässä allekirjoittanut seistä horottaa kannella pahoinvoivan näköisenä ja ainoa mielipide, jonka tästä matkalaisesta saa irti fiiliksiä kysyttäessä on "Ihan perseestä.".

Lauttamatka oli hirveä, mutta maisemat hienoja.